Tässä artikkelissa tarkastellaan maatalouden typpi- ja fosforiylijäämien vähentämiseen tähtäävien politiikkavaihtoehtojen tehokkuutta talouden ja ympäristön kannalta. Arvioitavat politiikkatoimenpiteet ovat: (i) typpilannoitevero, (ii) typpi- ja fosforitaseisiin perustuva, ravinneylijäämän pienentämiseen myönnettävä tuki, (iii) kansallisen tuen osittainen irrottaminen tuotannosta ja (iv) kansallisen tuen täydellinen irrottaminen tuotannosta. Vaihtoehtoja analysoitiin Suomen maataloussektoria kuvaavalla dynaamisella ja alueellisella sektorimallilla (DREMFIA). Yksikään politiikkavaihtoehto ei ollut ympäristön kannalta tehokkain sekä typen että fosforin ylijäämän vähentämisessä. Kansallisen tuen täydellinen irrottaminen tuotannosta vähensi eniten fosforiylijäämiä, kun taas ravinneylijäämän pienentämisestä maksettava tuki oli tehokkain typpiylijäämien vähentämisessä. Politiikkavaihtoehtojen taloudellista tehokkuutta arvioitiin käyttäen kriteerinä keskimääräisiä kustannuksia, joita viljelijälle koitui ravinneylijäämän vähentämisestä. Molemmat kansallisen tuen tuotannosta irrottavat vaihtoehdot olivat taloudellisesti selvästi tehokkaampia kuin varsinaiset ympäristöpolitiikan ohjauskeinot, eli typpivero ja ravinneylijäämän pienentämiseen myönnettävä tuki. Tutkimuksemme osoittaa, että ympäristöohjauskeinojen tehokkuus riippuu paljolti siitä, millaisessa maatalouspolitiikan kokonaisuudessa ne pannaan toimeen. Vastakkaissuuntaisten kannustimien vuoksi tuotantoon sidotut tulotuet heikentävät ympäristöohjauskeinojen tehokkuutta. Niinpä maatalouden tulotuet tulisi ensin irrottaa tuotannosta ja tämän jälkeen kohdistaa ympäristöohjaus tehokkaammin alueellisten ympäristöherkkyyksien mukaan. Kansallisen tuen täydellinen irrottaminen tuotannosta johtaisi kuitenkin kotieläintuotannon selvään vähenemiseen toisin kuin muut tarkastellut vaihtoehdot. Ilman muuta ympäristöohjausta kansallisen tuen irrotus voi myös johtaa tuotannon ja ravinnetaseiden kasvuun vahvoilla tuotantoalueilla.