Maan kosteuden eli vesipitoisuuden mittaamiseen on tarjolla useita erilaisia antureita. Niiden toiminta perustuu yleensä joko maahuokosten veteen kohdistamaan imuun (tensiometrit) tai vesipitoisuuden aiheuttamiin muutoksiin maan sähköisissä ominaisuuksissa. Tensiometrit tarvitsevat yleensä vähintään viikoittaisen tarkistuskäynnin, joten maan sähköisiä ominaisuuksia mittaavat anturit soveltuvat parhaiten automaattisiin järjestelmiin. Sähköisissä antureissa tarkkuus ja hinta ovat usein yhteydessä toisiinsa ja automaattisissa järjestelmissä joudutaan hakemaan kompromissi anturin ominaisuuksien ja hinnan välillä. Maasää-hankkeessa asennettiin mittausasemien yhteyteen 21 maankosteusanturia, jotka kaikki olivat kapasitanssityyppisiä. Kolme anturia asennettiin metsämaahan mittaamaan viiden senttimetrin pintakerroksen kosteutta metsäpaloriskin arvioimiseksi. Muut anturit asennettiin peltolohkoista ja viljelykasveista riippuen 10 30 cm syvyyteen. Tiheimmillään mittausverkko oli Hovin kosteikon valuma-alueella, jonne asennettiin neljä anturia. Hovin kosteikon lohkoilta otettiin antureiden läheltä kalibrointinäytteitä, joista määritettiin maan tilavuuskosteus. Mittausasemien tuottamasta tuntikohtaisesta tiedosta laskettiin vuorokausikeskiarvot ja tulosten tarkastelussa käytettiin myös asemien mittaamia sade- ja lämpötilatietoja.