”Näätämöjoen kestävän kalastuksen säätelymalli”-hankkeessa osallistettiin paikalliskalastajat ja kalastusmatkailijat etsimään lohenkalastuksen säätelyvaihtoehtoja siten, että eri kalastajien taloudelliset, kulttuuriset ja virkistykselliset tarpeet tulisivat huomioiduksi. Mielipidetutkimukset tehtiin syksyllä 2017. Tiedusteltavista asiakohdista annettiin valintavaihtoehtoja, joihin toivottiin myös perustelua, ”vapaata sanaa”. Kalastuksen säätelyn kysymykset laadittiin Kolttien kyläkokouksen edustajien, Metsähallituksen ja Luonnonvarakeskuksen yhteistyönä. Näätämöjoen luonnonvaraisen lohikannan arvioidaan olevan heikentyneessä tilassa. Yli 30 vuotta vanhoja, Suomen ja Norjan välisiä kalastusäädöksiä tulee ajantasaistaa kestävän kalastuksen mukaiseksi. Kalastajat ymmärtävät luonnonoloista johtuvat lohikantojen ja -saaliiden vaihtelut, mutta kalastuksen säätely aiheuttaa usein kritiikkiä. Näätämöjoen paikallisen kalastajan kommenttia ”onko tyydyttävä siihen, mitä ylhäältä annetaan”, voidaan tulkita nöyrtymisenä ”Luojan” edessä, mutta todennäköisemmin ilmaisu kertoo osattomuudesta kalastussäädösten laadinnassa. Verkkokalastajalle saalislohi oli paikkasidonnainen kotitarve-eväs, jolla oli kulttuurinen ja sosiaalinen kytkentä. Vakiintuneilla verkkopaikoilla kalastettiin sukulaisten kesken. Ulkopaikkakuntalainen vapakalastaja oli Näätämöjokivarteen hakeutuva eräveikko, yksin tai kalakaveriensa kanssa perinteisellä eräretkellä. Vapalohi saattoi olla tavoitteena, harvemmin todentuen syötäväksi asti. Vapakalastajat, jotka tiesivät paikkakuntalaisten kalastuksellisista erityisoikeuksista, eivät ottaneet kantaa verkkokalastuksen yksittäisiin säädöksiin. Useille vapakalastajille Näätämöjoen monikulttuuri oli yllätys, jolloin joki esitettiin yksinomaiseksi vapakalastuskohteeksi. Vapakalastuskausi haluttiin edelleen pitää verkkopyyntikautta pidempänä, nykyisen säätelyn tavoin. Molemmissa kalastajaryhmissä suhtauduttiin kuitenkin myönteisesti vapa- ja verkkokalastuskauden myöhentämiseen, mikä perustui lähinnä arvioon saalislohen saamisen todennäköisyydestä. Useimpien verkkokalastajien mielestä ruokakuntakohtainen 2 verkon pyydysmäärä ja 3 verkkopyyntipäivää viikossa riittivät. Perinteisten verkkopaikkojen virallisen sijainnin vahvistamiseen suhtauduttiin epäillen, vaikka se selventäisi osaltaan myös ns. väyläsääntöä, verkkojen asettamista jokiväylässä. Useat Näätämöjoen lohiverkkopaikat ovat sanoittamatonta sukuyhteisöperinnettä. Paikalliskalastajat suhtautuivat kalastusmatkailuun sopuisasti, jotkut heistä kuitenkin ehdollisena: ”sallittakoon kohtuudelle, kunhan eivät vaaranna paikallisten oikeuksia”. Kalastussäätelyn tavoiteltavin tieto ja haastavimmat kysymykset käsittelivät saaliskiintiöitä sekä vapa- että verkkokalastuksessa. Vapakalastuksen saaliskiintiö (1 lohi/ lupavuorokausi) on jo säädöksissä ja siihen vapakalastajat suhtautuivat myönteisesti. Useimpien paikkakuntalaisten mielestä sekä vapa- että verkkosaaliskiintiö on tarpeeton, pyydystä ja päästä -kalastus jopa ”rangastava teko”. Tutkimus toteutettiin maa- ja metsätalousministeriön koltta-alueelle kohdennetulla hankerahoituksella ja siinä huomioitiin AkWe:Kon mukainen ympäristövaikutusten menettely, jossa saamelaisia edusti saamelaiskäräjät, Näätämön-Sevettijärven koltta-alueella Kolttien kyläkokous.