Viimeisimmän (2014–2020) maaseudun kehittämisohjelman ympäristötavoitteiksi on määritelty vesistöjen tilan ja maaperän kasvukunnon paraneminen, luonnon monimuotoisuuden lisääntyminen sekä ilmastonmuutoksen hillinnän ja siihen sopeutumisen tehostuminen. Näitä tavoitteita pyritään edistämään paitsi maaseudun kehittämisohjelmaan kuuluvan ympäristökorvauksen toimenpiteiden niin myös ns. EU:n suorien tukien piiriin kuuluvan viherryttämistuen kautta. Tässä hankkeessa selvitettiin ympäristökorvauksen toimenpiteiden vaikuttavuutta ympäristötavoitteisiin sekä toimenpiteiden kustannusvaikuttavuutta ja houkuttavuutta eri tuotantosuuntia edustavilla tiloilla. Toimenpiteiden vaikuttavuutta ja niiden toteuttamisesta aiheutuvia kustannuksia tutkittiin kokoamalla uusin tutkimustieto julkaistusta kirjallisuudesta, meneillään olevista tutkimushankkeista sekä tietorekistereistä. Ympäristökorvauksen toimenpiteitä arvioitiin vesiensuojelun, maaperän kasvukunnon, ilmastonsuojelun ja luonnon monimuotoisuuden edistämisen näkökulmista. Kukin ympäristötavoite jaettiin osatekijöihin, joita tarkasteltiin aluksi erikseen ja lopuksi tehtiin kokonaisarvio osatekijöiden vaikutuksista. Luonnon monimuotoisuuden arvioinnissa käytettiin järjestysasteikkoa, kun ympäristökorvaustoimenpiteiden vaikuttavuus muihin ympäristötavoitteisiin arvioitiin määrällisellä asteikolla. Toimenpiteen vaikuttavuuden kokonaisarviossa huomioitiin myös sen toteumapinta-ala Manner-Suomessa sekä joidenkin toimenpiteiden kohdalla myös toimenpiteen alueellinen kohdentaminen. Toimenpiteen taloudellista houkuttavuutta eri tuotantosuuntia edustavilla tiloilla tutkittiin vähentämällä toimenpiteestä maksettavasta hehtaarikohtaisesta ympäristökorvauksesta toimenpiteen toteuttamisesta tiloilla aiheutuvat hehtaarikohtaiset nettokustannukset ja tulonmenetykset. Toimenpiteen kustannusvaikuttavuus laskettiin jakamalla sen toteuttamisesta aiheutuvat hehtaarikohtaiset nettokustannukset ja tulonmenetykset toimenpiteen ominaisvaikuttavuusarvolla. Vesiensuojelu: Maatalouden aiheuttama vesistökuormitus on jokiseurantojen perusteella arvioidenhienoisessa laskussa lukuun ottamatta Saaristomeren ja Merenkurkun valuma-alueita. Tärkeimmät ympäristökorvauksen toimenpiteet, jotka tähtäävät kasvien tarpeen mukaiseen lannoitukseen ja talviaikaisen kasvipeitteisyyden lisäämiseen ovat siten osoittautuneet toimiviksi. Liukoisen fosforin huuhtoumia vähensivät arvion mukaan parhaiten toimenpiteet ravinteiden tasapainoinen käyttö ja ravinteiden ja orgaanisten aineiden kierrättäminen, kun puolestaan ympäristönhoitonurmet estivät tehokkaimmin eroosiota ja typen huuhtoumaa. Eroosiota ehkäisevät ympäristönhoitonurmet eivät useinkaan rajoita liukoisen fosforin kuormitusta, vaan tätä tavoitellaan lannoituksen säätämisellä. Ravinteiden tasapainoinen käyttö -toimenpide kohdistui alueellisesti ja paikallisesti oikein pienentäen peltojen korkeita fosforipitoisuuksia, jolloin fosforikuormitusta saadaan alennettua pysyvästi. Toimenpide on jatkossakin tarpeellinen koko Suomessa. Seuraavalla rahoituskaudella fosforilannoituksen enimmäismäärät tulisi päivittää vastaamaan tutkimustuloksia eri kasvien lannoitustarpeesta. Ravinnetaseisiin perustuva typpilannoituksen sääntely olisi myös mahdollista, ja se huomioisi nykyistä paremmin pellolla saavutettavan satotason. Ravinteiden ja orgaanisten aineiden kierrättäminen arvioitiin kaikkein tarpeellisimmaksi Etelä-Suomessa ja Pohjanmaalla, kun taas lietelannan sijoittaminen peltoon -toimenpide vähensi liukoisen fosforin kuormitusriskiä mutta ei edistänyt lantaravinteiden kierrätystä yhtä hyvin. Ympäristönhoitonurmet ovat erinomaisia monivaikutteisia toimenpiteitä kohdentamisalueillaan etenkin kasvinviljely-, sika- ja siipikarjatiloilla, ja niiden toteuttamista tulisi jatkaa. Kohdentamisalueidensa ulkopuolella ympäristönhoitonurmien tarve on vesiensuojelun näkökulmasta vähäisempi. Suojavyöhykkeitä tulisi perustaa Etelä-Suomen kaltevimmille pelloille olemassa olevien suojavyöhykesuunnitelmien mukaisesti. Peltoala, joka jää säännöllisesti tulvan alle, tulisi joko jättää pois viljelystä tai perustaa suojavyöhykkeeksi. Talviaikaisen kasvipeitteisyyden 80 prosentin vaatimustaso on tehokas toimenpiteen kohdentamisalueella nurmipeitteisyyden lisääntymisen vuoksi. Toimenpiteen teho paranisi poistamalla toteuttamisvaihtoehdoista syyskultivointi. Pohjanmaalla voitaisiin hyväksyä vain monivuotiset kasvit, mutta toimenpiteen kohdentamisaluetta olisi perusteltua laajentaa Pohjanlahden pohjukan rannikkoalueelle. Nautatiloilla ja kasvipeitteisyyden kohdentamisalueen ulkopuolella toimenpiteen tarve on vähäinen. Kerääjäkasvit arvioitiin tarpeellisimmaksi Etelä-Suomen ja Pohjanmaan kasvinviljely-, sika- ja siipikarjatiloilla, joilla yksivuotisten kasvien viljely on runsasta. Turvemailla ja happamilla sulfaattimailla monivuotinen nurmipeitteisyys on eduksi vesiensuojelulle. Maaperän kasvukunto: Kaikki toimenpiteet, jotka lisäävät monivuotisten nurmien viljelyä arvioitiin parhaiksi maaperän kasvukunnon kannalta. Myös viherlannoitusnurmet, monimuotoisuuspellot, kerääjäkasvit ja ravinteiden ja orgaanisten aineiden kierrätys voivat kohentaa maan kasvukuntoa. Maaperän kasvukuntoa edistävien toimenpiteiden vaikuttavuus perustui arviossa erityisesti välittömästi havaittavan eroosion vähentymiseen, minkä lisäksi niillä arvioitiin olevan myös pitkäaikaisempia positiivisia vaikutuksia maan rakenteeseen ja orgaaniseen ainekseen. Suomen peltomaiden orgaanisen aineksen pitoisuus on keskimäärin vähenemässä ja kehityksen kääntäminen vaatisi todennäköisesti suuria muutoksia viljelyyn. Maaperän kasvukunnon kannalta olisi esimerkiksi edullista, että eri-ikäiset nurmet saataisiin hyödynnettyä osana kaikkien peltojen viljelykiertoa. Kasvukuntoa parantavat toimenpiteet edistävät arvion mukaan myös vesiensuojelun tavoitteita ja ovat kriittisiä erityisesti Etelä-Suomen vesiensuojelun onnistumiselle. Ilmastonsuojelu: Ilmastonsuojelun kannalta tehokkaimmaksi toimenpiteeksi arvioitiin monivuotiset ympäristönurmet. Muut ympäristönhoitonurmiin kuuluvat toimenpiteet (suojavyöhyke- sekä luonnonhoitopeltonurmet) sekä suojakaistat ylsivät vaikuttavuusarvioinnissa toiseksi korkeimpaan luokkaan. Suurin osa (19 kpl) toimenpiteistä kuului luokkaan, jossa päästöt vähenivät 25 % verrattuna syyskynnettyyn kevätviljapeltoon, ja neljä toimenpiteistä oli vaikuttavuudeltaan kevätviljapellon tasolla. Kokonaisuutena ilmastonsuojelun kannalta vaikuttavimmat toimenpiteet olivat paljolti samoja kuin vesiensuojelussa. Toimenpiteet vaikuttivat tehokkaammin typpioksiduulipäästöihin kuin hiilidioksidipäästöihin. Typpioksiduulin osalta suojakaistat sekä ympäristönhoitonurmet vähensivät päästöjä 75 % syyskynnettyyn kevätviljapeltoon verrattuna. Hiilidioksidin osalta parhaalla toimenpiteellä (monivuotiset ympäristönurmet) päästiin 66 % päästövähennyksiin. Aiempiin tukikausiin verrattuna maaseutuohjelman toimet ovat kehittyneet paremmin ilmastonsuojelua tukeviksi: turvepeltojen monivuotisten viljelyn osuutta on lisätty, säätösalaojituksen tuki on kasvattanut potentiaalia hillitä turvepeltojen päästöjä nostamalla pohjaveden pintaa ja kivennäismaiden osalta suurin onnistuminen on kerääjäkasvien alan kasvu, mikä on tuonut kaivattua lisähiilisyötettä peltoihin. Ilmastosuojelun näkökulmasta ympäristökorvauksiin käytetty rahoitus jakautuu kuitenkin liian laajalle alalle ja liian moniin toimiin. Jatkossa ilmastonmuutosta hillitsevät toimenpiteet pitäisi keskittää turvepelloille. Erityisesti eteläisessä Suomessa turvepellot tulisi saada kokonaan monivuotisten kasvien viljelyyn. Tätä tavoitetta tukisivat sekä monivuotiset ympäristönurmet että luonnonhoitopellot. Myös yksivuotisten kasvien viljelyn lopettaminen turvepellolla koko maassa ajaisi tätä tavoitetta. Tämä edellyttää, että turvepellot on määritelty tukiehdoissa yksiselitteisesti. Luonnon monimuotoisuus: Luonnon monimuotoisuuden näkökulmasta ympäristökorvaus oli pääosin onnistunut. Erityisesti luonnon monimuotoisuuden ja maiseman hoidon ympäristösopimukset, monivaikutteisten kosteikkojen perustaminen ja hoito sekä luonnonhoitopeltonurmet ja monimuotoisuuspellot edistivät hyvin erilaisten maatalousympäristön lajien elinmahdollisuuksia. Nämä toimenpiteet edistivät perinnebiotooppien uhanalaista lajistoa, tavallisen maatalousympäristön sekä kosteikkojen lajistoa toisiaan täydentävällä tavalla. Suurimpina puutteina ympäristökorvauksessa olivat riittämättömät pinta-alat useille toimenpiteille. Peltoluonnon monimuotoisuutta lisäävistä toimenpiteistä niittypeltojen pinta-ala jäi pieneksi, ja luonnonhoitopeltonurmien pinta-ala laski tukikauden aikana. Luonnonhoitopeltonurmia siirrettiin suojavyöhykkeiksi houkuttelevamman tukitason seurauksena. Lisäksi monimuotoisuuskaistoja perustettiin vähän. Hoidettujen perinnebiotooppien pinta-ala kasvoi hitaasti, mutta ei yltänyt sille asetettuun tavoitteeseen. Jatkossa keskeisin kehittämistavoite luonnon monimuotoisuuden edistämiseksi on yllä mainittujen hyviksi todettujen toimenpiteiden pinta-alojen kasvattaminen. Kustannusvaikuttavuus: Kustannusvaikuttavuuden kannalta sellaiset peltojen talviaikaiset kasvipeitteisyystoimenpiteet, joissa vähintään 40 % maatilan peltopinta-alasta on kasvukauden ulkopuolella kasvipeitteistä, ovat tehokkaita toimenpiteitä typpikuormituksen vähentämisessä ja eroosiontorjunnassa, etenkin eroosioherkillä maalajeilla. Liukoisen fosforin vähentämisessä kustannusvaikuttavimmat toimenpiteet ovat ravinteiden ja orgaanisten aineiden kierrättäminen sekä lietelannan sijoittaminen peltoon. Kolmantena tehokkuusjärjestyksessä tulee ravinteiden tasapainoinen käyttö peltokasvituotannossa. Suojavyöhykkeiden kohdentaminen kalteville pelloille vesistöjen varsille on tärkeää. Tasaisille pelloille sijoitetut suojavyöhykkeet ovat kalliita ja tehottomia. Maaperän kasvukunnon kannalta kustannusvaikuttavimpia toimenpiteitä olivat monivuotiset ympäristönurmet, luonnonhoitopeltonurmet ja peltojen talviaikainen kasvipeitteisyys (80 %) kohdentamisalueella. Ilmastonsuojelun kannalta kustannusvaikuttavimpia toimenpiteitä olivat monivuotiset ympäristönurmet, luonnonhoitopellot ja ravinteiden tasapainoinen käyttö. Lajiston monimuotoisuutta parhaiten hyödyttävät maatalousluonnon ja monimuotoisuuden hoitosopimukset ovat kalliita toteuttaa, mutta niille ei ympäristökorvausjärjestelmässä kuitenkaan ole vaihtoehtoja, kun halutaan suojella maatalousympäristön uhanalaisia lajeja. Peltotoimenpiteissä ja tavanomaisten lajien suojelussa luonnonhoitopellot ovat kustannusvaikuttavampia kuin suojavyöhykenurmet, jotka ovat luonnonhoitopeltoja kalliimpia perustaa ja ylläpitää. Taloudellinen merkitys: Ympäristökorvauksen taloudellinen merkitys on pienentynyt tilojen tulonmuodostuksessa. Korvauksen merkitys on kasvinviljelytiloilla keskimäärin suurempi kuin kotieläintiloilla, vaikka ympäristökorvauksen taloudellinen merkitys onkin suurin lammas- ja vuohitiloilla. Niiden kokonaistuotosta 13 % tulee ympäristökorvauksesta. Sikatiloilla osuus on keskimäärin 2 % ja siipikarjatiloilla vain noin 1 %. Tämä on heijastunut ympäristökorvaukseen sitoutumiseen erityisesti siipikarjatiloilla, joista noin kolmannes on jättäytynyt ympäristökorvauksen ja siten tehokkaan ympäristöohjauksen ulkopuolelle. Arvioinnin kehittäminen: Ympäristökorvauksen toimenpiteiden arviointi tehostuisi, mikäli toimenpiteiden vaikuttavuudesta ja toteutumisesta tehtäisiin tapaustutkimuksia. Tämä olisi hyödyllistä etenkin uusien toimenpiteiden kohdalla. Peltojen viljavuustila, erityisesti helppoliukoisen fosforin pitoisuus, on tärkeä vesistökuormituspotentiaalin ja maaperän kasvukunnon indikaattori ja sen seurantatulokset tulisi koota systemaattisesti yhteen ajantasaista tilannekuvaa varten. Maaperän kasvukuntoa kuvastava orgaanisen hiilen pitoisuus tulisi myös ottaa osaksi tätä seurantaa. Muodostuva peltolohkokohtainen tietokanta antaisi erinomaisen pohjan ympäristökorvauksen toimenpiteiden suunnittelulle ja toimien peltolohkokohtaiselle kohdentamiselle.