Suurpedot tappavat vuosittain Suomessa joukon tuotantoeläimiä. Poronhoitoalueen ulkopuolella tapaukset liittyvät useimmiten suden lammas- tai nautavahinkoihin. Susivahingoissa kuoli tai vahingoittui riistavahinkorekisterin mukaan ajanjaksolla 2010–2019 vuosittain yhteensä 18–168 lammasta ja 1–19 nautaa. Rekisteröityjen tuotantoeläintapausten lukumäärä ja niiden perusteella valtion varoista maksettujen korvausten määrä, vuosina 2018–2019 noin 65 000–74 000 euroa vuodessa, ei anna kuitenkaan täyttä kokonaiskuvaa susivahinkojen merkittävyydestä. Tuotantoeläinten hyvinvoinnista kannetaan huolta, ja ennaltaehkäisystä voi koitua suuriakin kuluja tuotantoeläintiloille. Pelkästään vuoden 2020 susireviireillä sijaitsee runsaat 2 000 nauta- ja lammastilaa. Suurpetojen ilmaantuminen ja vahinkoriskiin havahtuminen voi aktivoida monenlaisiin toimiin. Valtio avustaa taloudellisesti petoaitatarvikkeiden hankinnassa eläintuotantotiloille, tarjoaa internet-palvelussa tietoa petohavainnoista, ja harjoittaa neuvontaa. Näissä pyrkimyksissä tukena on myös kuusivuotinen SusiLIFE-projekti, jonka osana toteutettiin syksyllä 2020 kaksi verkkokyselyä. Ensimmäinen suunnattiin MTK:n tuottajayhdistyksille, jotka sijaitsevat eri osissa Etelä-Suomea alueilla, joilla esiintyy sutta ja muita suurpetoja. Toinen kysely suunnattiin tiloille, jotka ovat vuosina 2016–2020 vastaanottaneet petoaitatarvikkeita. Tarkoituksena oli selvittää, missä määrin suurpetojen läsnäolo ja vahinkoriskiin havahtuminen aktivoivat ennaltaehkäisytoimiin, ja missä määrin näiden toimien toteuttajat ovat tyytyväisiä ennaltaehkäisynsä tehoon ja yhteiskunnallisiin tukijärjestelyihin suurpetovahinkoasioissa. Tulosten mukaan havahtuminen suurpetoriskiin voi tapahtua monenlaisten lähiseudun petohavaintojen tai tapahtumien kautta. Vaikka tilojen ympäristöissä esiintyi useimmiten useita suurpetolajeja, nimenomaan sutta pidettiin suurimpana riskitekijänä. Erityisen alttiina petovahingolle nähtiin lampaat ja vuohet, ja hieman harvemmin hevoset ja naudat. Riskin kokeminen oli useimmille tiloista ympäri- ja useampivuotista. Suurempi tilallisen kokema petovahinkoriski yhdistyi suurempaan todennäköisyyteen ennaltaehkäistä suurpetovahinkoja, ja soveltaa rinnakkain useampia ennaltaehkäisytapoja. Kartoitetuista tavoista yleisimpiä kyselyjen kohdetiloilla olivat lähialueiden petotilanteen seuraaminen (muiden torjuntatoimien tarpeen hahmottamiseksi), sekä huolehtiminen siitä, ettei suurpeto löydä ja totu etsimään ravintoa tilojen läheltä. Ennaltaehkäisyä harjoittaneista enemmistö oli tyytyväisiä soveltamiensa menetelmien tehoon, ja kaikista vastaajista selvä enemmistö arvioi jatkavansa tuotantoeläinten pitämistä kuten tähänkin asti, riippumatta kokemastaan suurpetovahinkojen riskitasosta. Kyselyjen vastaajat antoivat vahvasti tukea susikannan hoitosuunnitelman mukaiselle järjestelylle, jossa suurpetovahingot kuuluvat kokonaisuudessaan valtion korvattavaksi. Sen sijaan vastaajien enemmistö suhtautui kriittisesti riistavahinkolain nykyiseen muotoiluun, jonka mukaan ennaltaehkäisy on edellytys vahingonkorvauksen saannille. Niin ikään osa vastaajista antoi voimakasta tukea vahinkoperustaiselle poikkeuslupien myöntämiselle osana ensisijaisia ennaltaehkäisytoimia. Näkemykset jakaantuivat kärjekkäistä maltillisempiin – osa tilallisista korosti omien ennaltaehkäisytoimien tarvetta viitaten mielenrauhaan, joita omat toimet ja toimivat menetelmät tuovat.