Ympäristöministeriön teettämässä kolmen asunnottomuusohjelman (PAAVO I, PAAVO II ja AUNE) arvioinnissa selvitettiin, miten ohjelmien tavoitteet on saavutettu, mitä panostuksia ja toimia valtio, kunnat ja järjestöt ovat tehneet sekä miten toimivia ja vaikuttavia käytetyt keinot olleet asunnottomuuden vähentämisessä ja ehkäisemisessä. Aineistona käytettiin kirjallisia aineistoja, kyselyä, haastatteluja ja työpajatyöskentelyä.

Asunnottomuusilmiö on muuttunut ohjelmien aikana niin, että asunnottomuusriski koskee aiempaa laajempia ihmisryhmiä ja liittyy yhä enemmän taloudellisiin ongelmiin, kuten ylivelkaantumiseen ja kohdistuu erityisesti syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin. Siksi sosiaali- ja terveyssektorin panos asunnottomuuden ennaltaehkäisyssä on erityisen tärkeä. Arvioinnin mukaan kuntien tulee lisätä asunnottomien ja asunnottomuusriskissä olevien neuvontaa peruspalveluissa ja erilaisissa neuvontapisteissä. Asunto ensin -periaatetta tulee kehittää edelleen ja levittää koko maahan, etenkin sosiaalipalvelujen ja tuen osalta. Asunnottomuusohjelmien aikana kehittyneet suurimpien kaupunkien asunnottomuustyön yhteistyömuodot ja suunnitelmallinen toiminta tulee ottaa pysyväksi toiminnaksi.

Arvioinnin perusteella näyttää siltä, että asunnottomuuden ehkäisy ja poistaminen eivät ole vakiintuneet riittävästi kuntien toimintaan. Sen vuoksi alkavalla hallituskaudella ehdotetaan toteutettavaksi valtakunnallinen kuntien asunnottomuustyön vakiinnuttamishanke, jota hallinnoisivat THL ja ARA yhteistyössä, ja johon osallistuisivat keskeiset ministeriöt ja muut yhteistyötahot. Hankkeessa ohjattaisiin kuntia tulosperusteisesti asunnottomuustyön juurruttamiseen. Lisäksi mahdollisesti käynnistettävässä asuntopoliittisessa ohjelmassa tulee huomioida myös asunnottomuuden ehkäisyn edellyttämä asuntotuotanto sekä ottaa asunnottomuuden ehkäisy osaksi syrjäytymisen tai vastaavia valtakunnallisia ohjelmia. Asunnottomuuden ennaltaehkäisy tulee huomioida myös osana yhteiskunnallisten päätösten sosiaalisten vaikutusten arviointia.