Sosiaali- ja terveysministeriön tilaaman riippumattoman asiantuntija-arvioinnin tehtävänä oli tarkastella vuosiksi 2010–2015 Suomessa laaditun naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelman tuloksia sekä tuottaa tietoa naisiin kohdistuvan väkivallan poistamispyrkimysten nykytilasta Suomessa suhteessa Euroopan neuvoston naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta tehtyyn yleissopimukseen (ns. Istanbulin sopimus). Sopimus tuli Suomessa voimaan 1.8.2015 ja sen velvoitteita on ennakoivasti huomioitu myös edellä mainitun ohjelman tavoitteiden asettelussa. Arvioinnin tehtävänä oli myös esittää konkreettisia toimenpide-ehdotuksia siitä, mitä jatkossa tulisi tehdä ja millaisia poikkihallinnollisia toimia tarvitaan, jotta Istanbulin sopimuksen velvoitteet voitaisiin täyttää. Arvioinnissa käytettiin kahta erilaista metodologista lähestymistapaa: asiakirja-analyysi ja empiirisen aineiston (asiantuntijahaastattelut ja sähköinen kysely) kerääminen ja analyysi. Molempien lähestymistapojen kautta päädyttiin hyvin samansuuntaisiin toimenpidetarpeisiin Istanbulin sopimuksen täytäntöön panemiseksi Suomessa. Asiakirja-analyysiosissa avataan sopimusta: mitä se merkitsee ja mihin se velvoittaa. Osiossa valotetaan myös sopimuksen voimaansaattamista Suomessa ja ko. prosessissa esiin nostettuja kysymyksiä sekä sopimuksen täytäntöönpanoon liittyviä toimenpidetarpeita. Empiirisen aineiston avulla arvioidaan ohjelman tuloksia ja saavutettua nykytilaa suhteessa sopimuksen velvoitteisiin Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelma oli hyvä väline, jolla onnistuttiin edistämään väkivallan vähentämistoimia Suomessa poikkihallinnollisesti. Ohjelma toi yhteen eri toimijat ja mahdollisti toimenpiteitä, joita ei olisi saatu aikaan ilman ohjelmaa. Se edisti väkivallan vähentämistoimia laajasti kaikkiaan 66 toimenpiteen kautta. Ohjelman heikko resursointi vaikutti osaltaan niin, että osa toimenpiteistä ei edennyt. Ohjelman keskeisiä tuloksia ovat mm. lähisuhde- ja perheväkivallan huomioiminen tuen tarpeen syynä uudessa sosiaalihuoltolaissa, turvakotien laatusuositukset, tiedon ja osaamisen jalkauttaminen kuntiin avainkouluttajakoulutusten avulla, MARAK-riskinarviointimallin kehittäminen ja levittäminen sekä erilaiset oppaat kuten Turvataitoja nuorille -opas, Uskalla olla, uskalla puhua - vammainen nainen ja väkivalta -opas sekä kunniaväkivaltaa käsittelevä opas. Arviointi osoittaa kuitenkin, että monessa suhteessa tarvitaan vielä toimien tehostamista, jotta Istanbulin sopimuksen velvoittama taso Suomessa saavutettaisiin. Naisiin kohdistuvan väkivallan ohjelmalla on käynnistetty monia sopimuksen velvoitteiden täytäntöönpanon edellyttämiä konkreettisia kansallisia toimenpiteitä. Siten ohjelmalla on osaltaan luotu hyvää pohjaa Istanbulin sopimuksen kansalliselle täytäntöönpanolle, ml. täytäntöönpanotoimia konkretisoivalle kansalliselle täytäntöönpanosuunnitelmalle. Arviointi on tarkoitettu pohjaksi kattavammalle ja yksityiskohtaisemmalle toimenpidetarveselvitykselle, jonka laatiminen niveltyy luontevasti osaksi Suomessa laadittavaa Istanbulin sopimuksen kansallista täytäntöönpanosuunnitelmaa. Täytäntöönpanosuunnitelmassa on otettava huomioon sopimuksen sisältämät laaja-alaiset velvoitteet, jotka edellyttävät sopimusosapuolelta tehokkaita toimia ryhtyä erilaisiin sekä väkivaltaa ennaltaehkäiseviin että väkivaltaan puuttuviin toimiin. Sopimusvelvoitteiden toteuttaminen edellyttää tehokasta poikkihallinnollista viranomaisyhteistyötä, ml. monista peruspalveluista vastaavien kunta- ja aluetason viranomaisten kytkemistä mukaan yhteistyöhön, ja tämän työn hyvää koordinointia. Sopimus korostaa myös yhteistyön tärkeyttä erilaisten ei-viranomaistahojen, erityisesti kansalaisjärjestöjen, kanssa. Istanbulin sopimus edellyttää väkivallan vastaisen työn riittävää resursointia, jota voidaan tehdä sekä viranomaistyön priorisoinnilla että taloudellisten resurssien allokoinnilla. Sopimuksen täytäntöön panemiseksi Suomessa tulee panostaa nykyistä selvästi enemmän väkivallan ennaltaehkäisyyn, uhrien tukipalvelujen parantamiseen sekä väkivallantekijöiden vastuuttamiseen ja tukemiseen pois väkivallasta. Väkivaltaan puuttumisen keinovalikoimaa tulee tarkastella laajasti, ja myös lainsäädäntö (ml. rikoslaki) tulee nähdä tärkeänä välineenä. Istanbulin sopimuksen valtiolle asettamien velvoitteiden hahmottamiseksi ja tehokkaan kansallisen keinovalikoiman valitsemiseksi ihmisoikeuksiin liittyvän ja sopimuksessa nimenomaisesti mainitun valtion huolellisuusvelvoitteen sisällön ymmärtäminen on avainasemassa.