Vihreä infrastruktuuri on nousussa oleva politiikkakäsite, jonka avulla pyritään vaikuttamaan erityisesti maankäyttöpolitiikan ja ympäristöpolitiikan muotoutumiseen niin, että ehkäistään yhtenäisten luonnonalueiden pirstoutuminen ja turvataan luonnon monimuotoisuus, joka ylläpitää talouden ja yhteiskunnan kannalta tärkeitä ekosysteemipalveluja. Käsitteen keskeiseksi sisällöksi voidaan tiivistää ajatus viher- ja sinirakenteesta suunniteltuna resurssina, joka kykenee tuottamaan monenlaisia hyötyjä ja ekosysteemipalveluja yhtä aikaa moniin eri tarkoituksiin. Tämä raportti tarjoaa tutkimustietoa siitä, mitä vihreän infrastruktuurin käsitteellä tarkoitetaan eri yhteyksissä, miten sitä on käytetty julkisen politiikan edistämisen välineenä, miten vihreän infrastruktuurin tilaa ja kehittymistä voidaan arvioida ja kartoittaa luonnon monimuotoisuuden, kytkeytyneisyyden ja ekosysteemipalveluiden tarjonnan näkökulmasta, sekä mitkä tekijät vaikuttavat sen muotoutumiseen. Lisäksi raportissa esitetään suosituksia nykyisen sääntelyn kehittämiseksi siten, että vihreä infrastruktuuri voidaan säilyttää ja parantaa. Suomessa, toisin kuin eräissä muissa EU:n jäsenvaltioissa, vihreää infrastruktuuria ei ole vielä käsitteenä sisällytetty kansallisiin politiikkakeinoihin. Käytössä on kuitenkin joukko luonnonsuojelua, maankäyttöä ja luonnonvarojen hyödyntämistä säänteleviä keinoja, joilla on merkitystä vihreälle infrastruktuurille. Yhtäältä hyödyntämällä tehokkaammin ja suunnitelmallisemmin näitä olemassa olevia instrumentteja, kuten maankäytön suunnittelua ja luonnonsuojelulain tarjoamia aluesuojelukeinoja, voitaisiin vihreän infrastruktuurin politiikkaa toteuttaa voimassa olevan sääntelyn puitteissa. Tämä edellyttää kuitenkin viranomaisten välisen tiedonvaihdon ja vuorovaikutuksen lisäämistä, tietopohjan vahvistamista ja seurannan kehittämistä. Toisaalta Suomessa ei nykyisellään ole politiikkakeinoja, jotka mahdollistaisivat järjestelmällisen ja kokonaisvaltaisen vihreän infrastruktuurin turvaamisen ja kehittämisen. Vihreän infrastruktuurin ylläpidon, suojelun ja luomisen kannalta olennainen sääntely Suomessa muodostuu laajasta ja hajanaisesta joukosta sektorikohtaisia ohjauskeinoja. Sektorikohtainen lainsäädäntö ja yksittäistapauksellinen päätöksenteko rajoittavat ympäristön muuttamisen sääntelyn vain kyseessä olevan toiminnan tai yksittäisen alueen arviointiin, eikä niiden avulla voida arvioida laajempia vaikutuksia tai strategisesti suunnitella laajempia suojelukokonaisuuksia. Muun muassa Ranskassa, Ruotsissa ja Alankomaissa vihreän infrastruktuurin politiikkaa on lähdetty kehittämään uudenlaisella suunnitteluinstrumentilla. Myös Suomessa olisi tarkoituksenmukaista lähteä kehittämään uudenlaista suunnittelumallia, jonka avulla voitaisiin toteuttaa suunnitelmallista ja kokonaisvaltaista vihreän infrastruktuurin politiikkaa. Raportissa esitellään malli, jonka pohjalta suunnitelmaa voitaisiin lähteä kehittämään. Suunnitelmaa voitaisiin Suomessa kokeilla ensiksi vapaaehtoisuuteen perustuvana yhteistyönä ja vasta sitten arvioida tarvetta lainsäädännöllisten puitteiden luomiselle. Kokeilun tavoitteena olisi löytää Suomen oloihin sopiva malli, joka toimisi pohjana vihreän infrastruktuurin alueelliselle suunnittelulle. Vaikka suunnittelu perustuisi vapaaehtoisuuteen, tarvittaisiin säännösmuutoksia suunnitelmien tehokkaan toteuttamisen varmistamiseksi. Muun muassa maankäyttöä ja luonnonvarojen hyödyntämistä koskeviin erityislakien mukaisiin lupa- ym. päätöksentekoa ohjaaviin säännöksiin tarvittaisiin muutoksia, jotta suunnitelmat tulisivat huomioon otetuiksi päätöksenteossa. Myös rahoitusinstrumentteja tulisi kehittää, sillä nykyiset rahoitusinstrumentit ovat osoittautuneet riittämättömiksi muun muassa ennallistamishankkeiden toteuttamisessa. Nykyistä rahoitusta voitaisiin joko ohjata uudella tavalla, tai voitaisiin luoda uusia rahoitusvälineitä